Tapasin eilen ystäväni, joka oli juuri tullut kahden viikon matkalta Sambiasta. Hän oli siellä kuvaamassa dokumenttielokuvaa kehitysyhteistyöstä. Tarinat olivat optimistisempia kuin edellisen Afrikan matkan jälkeen, jolloin elokuvan aiheena oli pakolaisleirin arki.
Ystävä kertoi, miten kaikki mahdollinen on Sambiassa uusiokäytössä. Kuulakärkikynistä oli ollut pulaa. Muistin heti aikaisemman työpaikkani sadat kuulakärkikynät, joita emme saaneet käyttää, koska niiden englanninkielisessä tekstissä oli kirjoitusvirhe. Mitähän niille kynille tehtiin?
Kotimatkalla kauppojen jouluikkunat tuntuivat ahdistavilta. Ystävän tapaaminen lämmitti mieltä. Ajattelin Bo Carpelanin runoa.
"Vielä on taloja joissa on matala katto,
ikkunasyvennyksiä lasten kiivetä
ja kyyryssä, leuka polviin painettuna
katsella märkää lunta joka rauhassa
putoilee hämärille, ahtaille pihamaille.
Vielä on huoneita jotka kertovat elämästä,
kaapeista täynnä puhdasta perittyä pellavaa.
On hiljaisia keittiöitä joissa joku istuu
lukemassa, kirja tuettuna leipää vasten.
Valolla on valkoisen ikkunaverhon ääni.
Suljet silmäsi, näet
että odottaa aamu, viipymätön vaikka,
että sen lämpö sekoittuu lämpöön sisällä täällä
ja että jokainen lumihiutale putoaa
merkkinä kotiintulosta."
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti