Maatalous ja sinilevättömät kesät

Tänään julkaistussa tiedotteessaan WWF peräänkuuluttaa reilua rahoituspakettia seuraavaan hallitusohjelmaan Itämeren suojelemiseksi. Tiedotteessa todetaan, että kosteikot ovat tehokkain keino vähentää maatalouden ravinnepäästöjä. Tästä uskallan kuitenkin olla eri mieltä. Hyvä lukija, nyt lienee paikallaan varoitus: tästä jutusta tulee pitkä!

Maatalous on merkittävin vesistöjen kuormittaja Suomessa. Sen osuus ihmistoiminnasta peräisin olevasta fosforikuormituksesta on 63 % ja typpikuormituksesta 51 %. Kuormitus kohdistuu voimakkaasti Etelä- ja Länsi-Suomeen. Myös Pohjanmaalla, Ylä-Savossa ja Pohjois-Karjalassa kuormitus on suurta. Miksi maatalous edelleen kuormittaa vesistöjä ja erityisesti Itämerta, vaikka yli 90 % viljelijöistä maksetaan maatalouden ympäristötukea lähes 300 miljoonaa euroa vuodessa?

Kun Suomi vuonna 1995 liittyi Euroopan Unioniin otettiin käyttöön maatalouden ympäristötuki. Ympäristötuella maksetaan viljelijöille korvausta ylimääräisistä ympäristötöistä, joita he tilallaan tekevät. Osa ympäristötuen toimenpiteistä kuten lannoitusehdot sekä pellon reunoille jätettävät pientareet ja suojakaistat ovat pakollisia, osan toimenpiteistä viljelijä voi valita itse. Periaatteessa ympäristötuen rakenne on nerokas: se takaa tietyn ympäristönsuojelun perustason maataloudessa ja lisäksi mahdollistaa tehokkaammat ympäristönsuojelutoimet viljelijän niin halutessa. Ennen EU aikaa Suomen maatalous oli suojattu ulkomaiselta kilpailulta, liittymisen yhteydessä maataloustuotteiden hinnat laskivat EU:n tasolle. Tämän takia viljelijöille etsittiin kompensaatiota kaikin mahdollisin keinoin ja myös osittain ympäristötukeen sisällytettiin tulotukielementtejä. Eli käytännössä viljelijöille maksettiin ympäristönsuojelun nimissä tukea asioista, jotka eivät vaatineet heiltä ylimääräisiä ponnistuksia vaan olivat osa tavanomaista viljelykäytäntöä.

Ympäristötuen vaikuttavuutta ei pidä kuitenkaan aliarvioida. Se on reilun kymmenen vuoden aikana muuttanut viljelijöiden asennetta ja käytäntöjä ympäristöystävälliseen suuntaan. Monet ympäristötoimet, jotka ovat nyt osa normaalia tilan arkipäivän toimintaa, herättivät viljelijöissä vielä suurta huvitusta tai hämmennystä 1990-luvun alun tilakäynneillä. Viimeisen vuosikymmenen aikana suorat valumat lantaloista on saatu pääsääntöisesti loppumaan ja painopiste on siirtynyt peltoviljelyn puolelle. Samalla on siirrytty vaiheeseen, jossa kuormituksen muutokset ovat hitaita. Maatalouden ympäristötukijärjestelmän vaikutukset näkyvät tällä hetkellä ravinteiden käyttömäärien vähenemisenä ja peltomaassa ravinnepitoisuuksien kasvun taittumisena. Kuitenkaan vaikutuksia vesistöissä ei vielä ole ollut havaittavissa. Syynä tähän on, että vaikutukset vesistöissä näkyvät luonnossa erittäin hitaasti ja myös siksi, että toimet eivät ole olleet riittävän tehokkaita.

Uskon siis, että jotain on saatu aikaan, mutta erittäin paljon on vielä tekemättä. Kosteikoilla on tärkeä merkitys, mutta vesiensuojelullisesti ehdottomasti tärkein toimenpide ympäristötuessa on lannoitus. Siinä säädellään itse kuormituksen aiheuttajaa, eikä vain estetä ravinteiden huuhtoumista vesistöihin. Valtakunnalliset ravinnetaseet kertovat peltoihin tulevien ja sieltä lähtevien ravinteiden erotuksen. Sekä typpi- että fosforitaseet ovat olleet valtakunnallisesti laskevia. Mutta alueellisesti niissä on suuriakin eroja. Karjavaltaisilla alueilla on typen ylijäämä ollut jopa 70 kg hehtaarille. Missä muussa yritystoiminassa yrittäjällä on varaa haaskata näin paljon tuotantopanoksia hukkaan? Lannoitteet ovat kalliita, rationaalisen viljelijän olettaisi käyttävän vain sen verran lannnoitteita, kun kasvit tarvitsevat. Tämä osoittaa, että ympäristötuen lannoitusehdot eivät ole toimineet.

Toinen keskeinen vesiensuojelutoimenpide ympäristötuessa on vaatimus peltojen talviaikaisesta kasvipeitteisyydestä. Talviaikaisella kasvipeitteisyydellä suojataan pellon pintaa sade-, sulamis- ja valumavesien eroosiota aiheuttavalta vaikutukselta ja samalla estetään maa-ainekseen sitoutuneen fosforin ja veteen liuenneen typen huuhtoutumista vesistöihin ja pohjavesiin.

Vesistöjen varsille perustettavat suojavyöhykkeet ja kosteikot ovat myös tärkeitä. Tutkimusten mukaan suojavyöhykkeisiin sitoutuu vähintään puolet pintavalunnan typestä ja 40 prosenttia fosforista. Lisäksi suojavyöhykkeeksi jätetty pellon osa lakkaa kuormittamasta ympäristöä. Kosteikoilla hidastetaan veden virtaamisnopeutta ja näin lisätään viipymää. Samalla vähennetään ojien ja vesistöjen uomaeroosiota sekä laskeutetaan ja poistetaan veden kuljettamia maa-aineksia ja ravinteita. Niiden vesiensuojelullinen merkitys on kuitenkin pääasiassa paikallinen, niillä yksin ei ongelmaa ratkaista. Nykyisen tukijärjestelmän avulla kosteikkoja on kuitenkin perustettu vain muutama sata kappaletta. Ongelmana on ollut se, että ympäristötuki on pinta-ala perusteinen tuki, eikä tällaisen investointityyppiseen toimenpiteeseen ole saatu riittävän korkeaa tukitasoa, koska sopimusalat ovat pieniä. Kosteikon perustamiskustannukset ovat korkeita ja siihen tulee tarjota riittävästi porkkanaa, että hankkeisiin halutaan sitoutua. Vuodesta 2008 onkin mahdollista saaada kosteikkojen perustamiseen investointitukea.

Siis, ympäristötuessa on paljon toimivia toimenpiteitä. Niiden ympäristönsuojelullinen vaikuttavuus perustuu tutkimuksiin ja viljelijöiden on mahdollista toteuttaa niitä tiloillaan. Ongelma on kuitenkin se, että tiettyjen toimenpiteiden ehdot ovat jääneet liian löysiksi ja lisäksi ympäristötuessa on mukana edelleen tulotukitoimenpiteitä. Keskustan maatalouspolitiikka on runnonut nämä omat näkemyksensä asiasta läpi ilman suurempia vastalauseita jokaisessa ympäristötukivalmistelussa. Niin myös valitettavasti tässä viimeisemmässä, jossa valmisteltiin ympäristötuki seuraaviksi seitsemäksi vuodeksi.

Muistakaa, että äänestämällä voi vaikuttaa vesistöjen tilaan. Omat lapseni eivät enää pääse nauttimaan sinilevittömistä kesistä, mutta toivottavsti heidän mahdolliset lapsensa taas voivat huoletta nauttia Suomen puhtaista vesistä!